Laadukkaassa lastensuojelutyössä tarvitaan osaava ja riittävä henkilöstö

Lastensuojelun henkilöstömäärän osalta laatusuosituksessa on hyvin kuvattu aktiivisen työskentelyn näkökulmaa, jossa tulee tehdä yksityiskohtaisia painotuksia ja/tai ratkaisuja asiakkaan tilanne ja tarpeet huomioiden. Lisäksi asiakassuunnitelman teossa työntekijän pitää nähdä kokonaisuutena sekä lapsi että koko perhe – ainakin huoltajat eli vanhemmat - mutta myös se kolmas osapuoli, joka ottaa vastaan joko avohuollon tukimuotona tai sijoitettuna olevan lapsen tai nuoren. Esimerkiksi aktiivitilanteesta: perhehoitoon sijoitetussa asiakastapauksessa tulee sosiaalityöntekijöille paljon velvoitteita hoidettavaksi ja sovittavaksi, jotta perhehoito käytännössä onnistuu. Jatkan esimerkkiä niin, että lapsen perhehoitoon sijoittamisessa on tullut paljon työtä myös vastaanottavan perheen tukemiseksi eri ongelmatilanteissa, koska lähtökohdaltaan lapsi tai nuori on ns. normaali perheessä (sijaisvanhempien kanssa). Prosessinhoidolliseen työhön toki olisi syytä asettaa ns. vähimmäisaikamäärä, mutta tarkalleen prosessin pituudesta tai luonteesta johtuen tämäkään aika ei yksin ole ratkaiseva laadun näkökulmasta. Monitoimijaisten verkostojen ylläpito tai mukana olo vaatii monesti yllättävän paljon työaikaa. Monitoimijainen asiantuntijaryhmä kylläkin tukee ammattilaisten työssä jaksamista ja asiakastapausten reflektointia (työn sisältöön se antaa myös mielekkyyttä).

  

Esityksessä on myös todettu, että ”kuntien tulee luoda aikaraamit asiakkaan kohtaamiseen ja dokumentointiin jne.”, mutta käytännössä viimeaikaiset taloudelliset resurssit tulevatko vastaa? Toivottavaa on, että sosiaalityön vaativuus ja kohtuullinen työmäärä saa yhteismitallisen tietopohjan koko valtakunnassa – miten laadukas lastensuojelutyö toteutuu. Asiakasmääristä on lastensuojelun työntekijöiden mielipide se, että Talentian suositukset ovat optimaalisia ja hyviä ja että ne määritellään laissa tai asetuksessa. Merkittävä laadun takuu on osaavien kelpoisuusehdot täyttävän sosiaalityöntekijän riittävyys, ammatillisuus ja ammatin arvostus (myös palkkaus) sekä kohtuullinen työmäärä. Näin voidaan jopa vaikuttaa työntekijöiden pysyvyyteen ja asiakkaiden rinnalla kulkemiseen monesti vahvasti tukea tarvitsevienkin asiakkaiden kohdalla.

Työn laatua voidaan turvata riittävällä (Lsl:n prosessi) ja osaavalla, joka tarkoittaa lain pätevyyttä, henkilöstöllä johon edellä viittasin. Kohtuullisuutta toki pitää määrittää, mutta myös vaativuutta. Käytännössä nykyisen palvelutarpeen tunnistaen (taustalla nyky-yhteiskunnan ilmiöt) joudumme työssämme paljon selvittämään eri lakien yhteen sovittamista asiakkaan oikeuksia huomioiden silloin kun hoidetaan lasten tai koko perheen palvelutarvetta. Osaamisen laajuus, mm. lakitietoisuus, on lisääntynyt lastensuojelun erityisalueella ja joka tulisi myös huomioida koulutuksessa tai henkilöstörakenteessa. Henkilöstörakenteessa sosiaalialan kelpoisuusehtojen vähentämisen sijaan tulisi työtä ylipäätään paremmin organisoida ja pohtia, mitkä tehtävät soveltuvat sosiaalityöntekijän, mitkä sosionomi (AMK) ja mitkä lähihoitajan –koulutuksen tehtäviksi. Säästöjä kannattaa ehdottomasti hakea kehittämällä pitkäjänteisesti ennaltaehkäiseviä palveluja. Käytännössä ennaltaehkäisevän työn painopisteen pysyvä rakenne vie aikaa ja samanaikaisesti korjaavaan työn puolella asiakasmäärät ovat kasvaneet. Olemme toki Selänne kunnissa saaneet avohuollon painotteisuuden kääntymään niin, että asiakkaista yli puolet on avohuollon ja muutoin laitospuolen toiminnoissa mm. tukitoimenpiteillä ja perhesijoituksilla. Kehittämistyötä on tehty painokkaasti.  

Laatusuositukseen voin edelleen todeta, että lastensuojelun erityisosaamista tulee arvioida sekä työn vaativuuden, lain sisällön eli velvoitteiden ja laadun näkökulmasta (samoin sosiaalityöntekijän arvostusta). Laatu sisältää paljon, joka hyvä asia - ja on työntekijän sekä asiakkaan oikeusturvaa. Omasta organisaatiosta käsin voin todeta, että lastensuojelussa sekä perhetyössä henkilöstön hyvinvointikyselyssä saimme loistavat tulokset, vaikka työtä on paljon ja asiakastapaukset haastavia. Tietyillä alueilla mm. Pohjois-Pohjanmaalla on valtava pula pätevistä sosiaalityöntekijöistä. Tulevaisuudessa tämän työn ammattilaisia tarvitaan kun huomioidaan vaikkapa kuntien työntekijöiden ikärakennetta (eläköitymistä). Pitkän työkokemuksen omaavia päteviä henkilöitä jää pois tästäkin työstä. Tulee mieleen, että olisiko pohdittava mentoroinnin mahdollisuutta kokemustiedon omaavilta? On hyvä asia, että olemme kehittämässä yhteistyössä Chydenius -työryhmässä (yliopisto) sosiaalityön koulutuksen sisältöjä. Keskusteluissa jo todettiin lastensuojelun koulutukseen lisättävän mm. enemmän lakitietoisuutta.

Kyselyssä haluttiin ottaa kantaa lastensuojelun aleneviin kustannuksiin, johon voidaan vaikuttaa ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä – joskus jopa lyhyelläkin aikavälillä. Tämä tarkoittaa, että kuntien tulee varata talousarvioon eli resurssoida samanaikaisesti ennaltaehkäiseviin toimintoihin (mitä peruspalveluissa tulisi lisätä) sekä rinnalla olemassa oleviin korjaaviin toimenpiteisiin. THL.n tekemä tutkimus on tuonut näkyväksi tiettyjä ”hintalappuja” eri prosessien vaikutuksista (ja vaikuttavuudesta myös inhimillisesti), joka informaationa hyvä asia. Pätevä ja osaava henkilökunta tuo myös säästöjä. Lastensuojelun valtionosuusperusteissa tulisi määrittää myös avohuollon osalta (painopiste siinä) korvausmäärät – ei pelkästään laitossijoitusten määritteellä.

Pitkään alalla olevana työntekijänä omasta puolestani voin todeta, että lastensuojelun sosiaalityö on sekä haastavaa että erittäin mielenkiintoista sekä koko ajan uuden oppimista (ilmiöiden erilaisuus) – tervetuloa alan ammattilaisiksi - vaikkapa Selänteelle!

                   
    

Helena Talala

Pky Selänteen lasten ja perhepalvelujen palvelujohtaja
Selänteen ky., lasten ja perheiden palvelut

Muutamia ajatuksia osallisuudesta

Osallisuudesta on 2010-luvulla tullut yksi sosiaalialan ja sosiaalityön kenttää määrittävä ja työskentelyä haastava käsite. Tuskin on löydettävissä yhtäkään käynnissä olevaa kehittämishanketta , jossa osallisuutta ei jollain tasolla mainittaisi tavoitteissa, toteuttamissuunnitelmassa tai jo otsikossa. Myös tutkimuksessa osallisuus käsitteenä valtaa alaa tarkasteltaessa niin aikuisten kuin lasten osallistumista tutkimukseen. Osallisuuden käsite ympäröi meidät joka puolelta ja ilmiselvästi sillä on hyvä tarkoitus. Mutta mistä osallisuudesta on kyse? 

Osallisuus ymmärretään kuulumisena johonkin ja mahdollisuutena vaikuttaa. Se syntyy osana vastavuoroista toimintaa ja vuorovaikutusta.  Sen perusedellytyksenä on, että yksilöllä mahdollisuus saada tietoa ja oikeus ilmaista mielipiteensä, vähintäänkin silloin, kun asia koskee häntä itseään. Osallisuuden ajatellaan lisääntyvän mitä enemmän saamme vaikuttaa asioihin. Nämä kaikki on helppo sijoittaa myös sosiaalityön ytimeen, mutta näyttää siltä, että meiltä puuttuu valmiuksia ja mahdollisuuksia toimia osallisuutta tukien – ainakin, jos tarkastelemme nykyisiä kehittämishankkeita.

Filosofi Eero Ojasen (2000) sanoin osallisuudessa on kyse kokonaisuudesta, johon liittyy todellisuuden kaikkien eri puolten näkeminen ja tunnustaminen.  Ajattelen, että osallisuuden edellytyksiä luotaessa tämä on tärkein lähtökohta ja tätä epäkohtaa myös hankkeet korjaavat tarjoten uusia tapoja nähdä ja tunnustaa kokonaisuuden osia. 

Edelleen Ojasen ajatuksia lainaten: ”Osallisuus, kuten sivullisuuskin, on samanaikaisesti sekä yksikön että yhteiskunnan tila. Yksi askel osallisuuden tiellä on, että jätetään kokonaan sivuun kysymys, kumpaa pitäisi muuttaa yhteiskuntaa vai yksilöä. Kysymys on molemmista, osallisuus on sekä- että. Osallisuuden aineksia ovat ihmisen oma mielekkyyden kokeminen ja samalla yhteiskunnallinen tila, tiettyjen yhteiskunnan perusvaatimusten toteutuminen. Osallisuus on oivallus, että nämä kaksi ovat yhdessä, edellyttävät toisiaan. Toisin sanoen osallisuus ei ole vain ihmisen sisäisen tila, mutta sitä ei ole olemassa ilman sisäistä kokemusta.  Se on sisäinen tila, johon niin asiakkaalla kuin työntekijällä on oikeus.  Tällöin on mahdollista kohdella niin itseään kuin muita hyvin. 

”Osallisuus on ihmisoikeuksien ja ihmisarvon maailma” (Ojanen 2000, 97). Se on eittämättä käsite, jonka avulla sosiaalityö voi jäsentää ja tutkia omaa toimintaansa yhdessä asiakkaiden kanssa – ei heitä osallistamalla, vaan heidän kanssaan.

Anu-Riina Svenlin

yliopistonopettaja

Kokkolan yliopistokeskus Chydenius

Sosiaalitarkkailijan työnkuva

Asiakkaan hätääntynyt ilme

”mitä minä nyt teen”

Apu arkeen, selvitykset, lausunnot, konsultointi

Kuunteleminen ja ymmärrys

Ammatillinen empatia
- kuuluu työnkuvaan

Organisaatiomuutos

Mielipiteet puolesta ja vastaan

Yhteistyötä, palavereja, uusia toimintamalleja

Mallinnuksia, kehittämistyötä, ideamyrskyjä
- kuuluu työnkuvaan

Talousarvion laatiminen

Asiakkaiden tarpeet

Säästöpaineet, aikataulut

Puun ja kuoren välissä
- kuuluu työnkuvaan

Sunnuntai-ilta

Lapsi harjoittelee soittoläksyä

Sosiaalipäivystyspuhelin soi

”Äitin pitää mennä töihin nyt, soitetaan myöhemmin”

Lapseni hämmentynyt ilme

Puhelimessa humalainen isä, itkevä 5-vuotias

”Väärinkäsitystä kaikki”
- kuuluu työnkuvaan

Ihanat työkaverit

Kollegiaalinen tuki

Hurtti huumori kahvipöydässä

Kipeidenkin asioiden jakaminen toisten kanssa
-  onneksi kuuluu työnkuvaan

Birkitta Ala-aho

Raahen seudun hyvinvointikuntayhtymä

Aikuissosiaalityön tulosyksikköjohtaja

Pitää olla vahva saadakseen apua

Näin otsikoi eräs tutkimusryhmä, joka raportoi tavallisten suomalaisten avunsaantimahdollisuuksista. Palvelujärjestelmässämme on kuoppia, jotka ovat muodikkaiden ”haasteiden” sijaan silkkoja ongelmia. Moni sosiaali- tai terveyspalvelu vaatii etsijältään kohtuuttomia ponnistuksia. Jos esimerkiksi sairastut toimintakykyä lamaavaan masennukseen, sinun pitää kuitenkin jaksaa ja osata sukkuloida  monimutkaisessa palvelujärjestelmässä ja osata lausua oikeat sanat oikeaan puhelinaikaan. Lähiverkostokin saattaa  antaa paradoksaalisen neuvon ”ota itseäsi niskasta kiinni”. Itse asiassa sitä prosessi vaatikin, jotta pääsisit edes avun lähettyville.

Muistelen nähneeni myös tutkimuksen, joka paljasti toimeentulotuen varassa eläviltä edellytettävän nuhteettomampaa elämää kuin muilta. No, toisaalta niinhän köyhälle käykin.  Voit mennä vain sinne, minne jalkaisin kykenet, eli et välttämättä edes läheistesi luo. Et voi harrastaa mitään, etkä edes syödä riittävästi tai ainakaan ravitsevasti. Kaikkien vaikeinta on, jos satut asumaan isossa kaupungissa, missä mikään ei ole ilmaista.  

Kauan sitten eräässä työpaikassani ryhdyttiin kehittämään tosissaan työkäytäntöjä. Sellaisia, jotka toimisivat paremmin ns. moniongelmaisten perheiden kohdalla. Tuolloin havaittiin, että suurin puute oli lääkärivastaanottoperiaatteella toimiva mentaliteetti, vaikka kyseessä oli sosiaalipalvelu. Sielläkin piti olla hyvin vahva, valveutunut ja  motivoitunut, että löysi ja pääsi autetuksi. Nyt tuo samainen lääkärivastaanottoperiaate on siirtynyt kaikkiin tuntemiini palveluihin. Jopa liike-elämäänkin, ellei mukaan lasketa jäätelöautoa. Se tulee kotinurkalle ja sieltä saa yksinkertaisesti sanomalla haluamansa. Palvelut ovat menneet yhä kauemmaksi heikon, taakoitetun tai vähävaraisen ihmisen ulottuvilta.  

 

Helky Koskela

sosiaalityön yliopistonopettaja

Kokkolan yliopistokeskus Chydenius

Sosiaalityö kriittisessä kunnossa valmis sote –alueisiin?

Sosiaalityöstä on kirjoitettu viimeisen vuoden aikana useita kertoja mm. Helsingin Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä. Kirjoitukset ovat koskettaneet useimmin lastensuojelussa tehtävää sosiaalityötä. Sävy kirjoituksissa on ollut pääsääntöisesti kriittinen, pahimmillaan sosiaalityön osaajia loukkaavaa ja kykyjä aliarvioivaa. Kirjoitusten sävy on pikku hiljaa muuttunut kritisoimisesta resurssien vähyyden ihmettelyksi. Jo on aikakin. Toki sosiaalityötä on syytä seurata ja arvioida kriittisesti – käytetäänhän siinä työssä todella vaikuttavaa valtaa. Erityisesti asiakkaan oikeuksia arvioiva ja tukeva keskustelu on tärkeää myös meille sosiaalityön ammattilaisille. Paljon arvostellussa lastensuojelutyössä käytetään yhtä yhteiskunnan voimallisinta puuttumisen keinoa lapsen elämään ja vanhemmuuteen puuttumista. Kun lapsi joudutaan ottamaan pois perheestä, on sille oltava aina lapsen edusta lähtevät perustelut.

Kriittisissä arvioinneissa ei ole juurikaan pohdittu mistä sosiaalityön ”alennustila” johtuu.  Voisiko sosiaalityön laadun ongelmissa olla kyseessä  ”resurssipula”,  sama kuin terveydenhuollon laatuongelmissa (aina on pula lääkäreistä ja hoitajista). Terveydenhuollon ongelmien yhteydessä ei käytetä juurikaan huonon hoidon laadun selityksenä esim. ammattiosaamiseen liittyviä puutteita tai työn vaikuttavuuden heikkoutta. 

Sosiaalityö on useissa yhteyksissä todettu olevan kriisissä. Esimerkiksi vuonna 2009 entinen Etelä-Suomen lääninhallitus käytti termiä ”katastrofaalinen tilanne” joidenkin kuntien osalta. Suomessa on kuntia, joissa ei ole yhtäkään pätevää sosiaalityöntekijää tai sosiaalityötä johtaa muu kuin sosiaalityön koulutuksen saanut esimies.  Tästä huolimatta ei ole tilanteeseen ole juurikaan moittimista lukuun ottamatta reagoitu. Sosiaalihuollon ylin yhteiskunnallinen toimija sosiaali- ja terveysministeriö ei ole yksittäisiä kommentteja lukuun ottamatta ainakaan julkisesti asettunut tukemaan tai puolustamaan sosiaalityötä.  

Jatkuvan kritisoimisen ja arvostelun sijaan sosiaalityössä tarvitaan myös voimaannuttavaa kannustamista ja sosiaalityön menetelmien kehittämistä. Suuri työntekijävaihtuvuus, suuri työtaakka, jatkuva tunnekuormi-tus, riittämättömyyden tunne  ja kiire, ovat syitä miksi ei pystytä juurikaan panostamaan sosiaalityön sisällön kehittämiseen. Niissä kunnissa, joissa resurssit ja johtaminen ovat kunnossa sekä sosiaalityön koulutus ovat lähellä, pystytään tekemään työtä pitkäjänteisemmin.  Eri lainsäädäntömuutoksilla on sosiaalityöntekijöiden vastuuta kasvatettu ja ollaan kasvattamassa, mutta vastuunkantajien harteet alkavat olla niin kasassa, että romahtaminen on alkanut.  Tämän taakan päälle tuodaan jatkuvasti kielteistä julkisuutta ja kritiikkiä.  Siinä riittävästi syytä hakeutua muihin ”kevyempiin” ja usein myös paremmin palkattuihin työtehtäviin.

Kuntien sosiaalityön viroista on 25-30 prosenttia täyttämättä tai niitä hoidetaan epäpätevien työntekijöiden avulla.  Näitä  epäpätevien työntekijöitä kuitenkin arvioidaan  pätevinä toimijoina (eihän arvioija tiedä tai ole ottanut selvää, onko tekijä pätevä työhönsä). Sosiaalialan ammattilaiset eivät voi julkisesti puolustautua (eivät jaksa) yksittäisissä asiakasasioissa, vaikka juuri niillä epäkohtia nostetaan esille. Epäpäteviä työntekijöitä ei voi syyllistää, jonkunhan työt on tehtävä.  Yliopistoista valmistuu päteviä sosiaalityöntekijöitä, mutta suunta ei aina ole kohti kuntia.

Meneillään olevassa sote –piiri keskustelussa on keskustelu painottunut täysin erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon resurssien turvaamisen. Kuitenkin tavoitteena on rakentaa sosiaali- ja terveyspiirit. Selvityshenkilöiden raporteissa muistetaan mainita sosiaalipalvelut, mutta he eivät ole pystyneet ottamaan kantaa niiden laajuuteen, asemaan ja sisältöön osana sote -piirejä. Uusi lakia valmisteleva työryhmä koostuu pääasiassa kaukana asiakastyöstä olevista erikoissairaanhoidon kuntayhtymäammattilaista ja useimmat terveydenhuollon työkokemuksella. Voidaanko heiltä edes edellyttää kykyä ymmärtää sosiaalihuollon palvelujen kokonaisuutta ja sisältöä, puhumattakaan palveluihin liittyvien palveluprosessien ja lainsäädännön tuntemusta? Sosiaalityön ja sosiaalipalvelujen asema ei siten ole sote –piirikeskustelussa kovin positiivista tulevaisuutta lupaava. Jääkö sosiaalipuolelle mopen osa?

Sote -piiri valmistelussa on viimeiset hetket ottaa mukaan sosiaalipalvelujen asiantuntijoita. STM:ssäkin  on puutteita sosiaalihuollon tuntemuksen osalta. THL on pitkälti terveydenhuollon palveluja tukeva organisaatio, vaikka sen tehtäviin kuuluu hyvinvoinnin edistäminen kokonaisuudessaan. Molemmat ministerit ovat keskittyneet huolehtimaan julkisissa puheissaan terveydenhuollon palvelujen turvaamisesta. Sosiaali –sana on mukana vain sosiaali- ja terveyspiirikäsitteessä. Ministerien tulisikin nyt kertoa julkisesti mihin he sitoutuvat ministeriön vetäjinä sosiaalipalvelujen kehittämiseksi sote –piirien muotoutuessa. Miten sosiaali- ja terveysministeriö asemoi sosiaalipalvelut osana piirejä?

Erkki Penttinen, Tulosaluejohtaja, sosiaalityö ja perhepalvelut,Vaasan kaupunki