Blogi on muuttanut

Sosiaalitarkkailija -blogin uusi osoite on: http://sosiaalitarkkailija.wordpress.com/

Muutamme maailmaa yhdessä – kokemuksia kansainväliseltä opintojaksolta

Kirjoittajat sosiaalityön maisteriopiskelijat: Ulla Hakola, Merja Leppäaho, Airi Kolppanen

Olet varmasti kuullut sanonnan “joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle”. Me kolme sosiaalityön aikuisopiskelijaa saimme syksyllä 2013 mahdollisuuden kokea tuon sanonnan todeksi  ALLISW-verkoston (Adult Lifelong Learning in Social Work; A European Network for Social Work as Adult Education and Blended Learning) kansainvälisessä seminaarissa Liettuan Vilnassa. Sen lisäksi, että seminaari kerrytti maisteriopintojemme opintopisteitä, pääsimme osaksi kansainvälistä sosiaalityön verkostoa ja saimme kokemuksen, joka jätti jälkensä meihin ei vain opiskelijoina vaan myös tulevina sosiaalityöntekijöinä.

Seminaariviikon teema oli eurooppalainen sosiaalityö ja köyhyyden haasteet, “European social work and the challenges of poverty”. Viikon isäntänä toimi Mykolos Romeria University (MRU) ja seminaariin osallistui Liettuan ja Suomen lisäksi Romanian, Portugalin ja Slovenian edustajia sekä MRU:ssa opiskelevia sosiaalityön vaihto-opiskelijoita. Aikaisemmista opinnoistamme tutut virtuaaliyhteydet toimivat myös Liettuassa ja osa esityksistä ja luennoista toteutettiin AC:n kautta. Seminaaria oli siten mahdollista seurata myös Suomessa.

Seminaarin keskiössä olivat opettajien ja asiantuntijoiden luennot sekä opiskelijoiden esitykset köyhyydestä ja sen kokemuksista edustamissaan maissa. Seminaarin edetessä eurooppalainen köyhyys alkoi hahmottua kuvaksi, jota on vaikea pakottaa yksiin raameihin. Onko ratkaisu köyhyyteen ruokapankki, joka Liettuassa jakoi vuonna 2013 4,7 miljoonaa ateriaa? Vai suomalainen aktivointipolitiikka, jossa erilaiset tuloloukut ovat osalle työttömistä arkipäivää? Voiko pelkkä liikuntaharrastus nostaa romanialaisen lapsen köyhyydestä kukoistukseen?  Seminaari  ei pystynyt vastaamaan näihin kysymyksiin tyhjentävästi. Sen sijaan esitykset muistuttivat, että kansainvälisissä köyhyyden kysymyksissä on ymmärrettävä tilanteiden kontekstuaalisuus, eivätkä valtiot siten ole suoraan verrattavissa toisiinsa. Köyhyyden syyt, tasot ja seuraukset niin yhteiskuntien kuin yksilöidenkin tasolla ovat eri maissa hyvin moninaisia. Toisaalta maailman globalisoituminen on johtanut tilanteeseen, missä yksittäinen ihminen, valtio tai kansakunta ei voi jättäytyä ”porukasta pois”, meni sitten hyvin tai huonosti. Köyhyyden ongelmaa on pyrittävä ratkaisemaan yhdessä, kansainvälisesti. Tietoisuus köyhyyden kokemuksista, taustoista ja sosiaalityön arjesta eri maissa helpottaa meitä tunnistamaan oman toimintaympäristön ongelmakohtia, mutta myös mahdollisuuksia. Kansainväliset näkökulmat ovat omiaan vahvistamaan myös sosiaalityön ammatti-identiteettiä lisätessään tietoisuutta oman alan kansainvälisistä yhteyksistä.

Seminaariviikkomme helmiä olivat tutustumiskäynnit kehitysvammaisten päivätoimintakeskus Sviesaan ja katolisen kirkon yhteydessä toimivaan lasten, nuorten ja perheiden päivätoiminta- ja avopalvelukeskukseen (The Blessed Jurgis Matulaitis social center). Tutustumiskäynneillä näimme, että fyysiset puitteet eivät ole sosiaalityön tärkeimmät työvälineet vaan arvot, joiden varassa työtä tehdään. Kannustus, arvostus ja vankkumaton vakaumus, joiden avulla sosiaalityötä eri yhteyksissä ja olosuhteissa toteutettiin, oli koskettavaa, vaikuttavaa ja ihailtavaa.

 

Opiskelijan näkökulmasta kaikkein sykähdyttävintä seminaarissa oli kohtaaminen sosiaalikeskuksen sosiaalityöntekijän, Eglen, kanssa. Miten samaa kieltä voivatkaan kaksi toisilleen vierasta ja vieraskielistä sosiaalityöntekijää ja alan opiskelijaa puhua? Kokemus yhteisestä sosiaalityön arvoperustasta kansainvälisellä tasolla on varsin huikea tunne ja antaa, jos mikä, uskoa myös yhteiseen tulevaisuuteen.

Uskomme, että matkamme tarjosi meille kokemuksia, joita emme olisi saaneet kotiin jäämällä. Kaiken oppimamme lisäksi tutustuimme uuteen maahan sekä sen vieraanvaraisuuteen ja ystävällisyyteen, saimme uusia ystäviä toisistamme ja kansainvälisiä kontakteja. Jos sinulle tarjoutuu mahdollisuus kansainvälisiin opintoihin - tartu niihin! Kauas ei tarvitse olla pitkä matka.

LAADUSTA JA LASTENSUOJELUSTA

Kirjoittaja: Kaija Jokela, lastensuojelun johtava sosiaalityöntekijä, Peruspalvelukuntayhtymä Kallio

Useissa eri tiedotusvälineissä nostettiin toukokuun alkupuolella esille lastensuojelun sosiaalityön kuormittavuus ja asiakasmäärät. Sosiaalisessa mediassa ja uutisoinnissa on keskusteltu pitkään siitä, miten lastensuojelun sosiaalityötä tulisi kehittää, jotta mediassa esillä  olleilta kraaveilta lapsiin kohdistuvilta vääryyksiltä ja laiminlyönneiltä vältyttäisiin. Miten asiat entistä varhemmin saataisiin viranomaisten tietoon, ja miten lastensuojelun sosiaalityötä kunnissa tekevät ja muut lasten ja nuorten asioissa toimivat osaisivat hoitaa tehtävänsä entistä vastuullisemmin.

Sosiaali-ja terveysministeriö julkaisi kuun puolivälissä lastensuojelun laatusuosituksen, joka sisällöllisesti  osoittautui osittain pettymykseksi suositusten jäädessä hyvin ylätasoille vailla konkretiaaa. Paljon puhuttu ja kuntien lastensuojelutyötä tekevien keskuudessa odotettu laatusuositus ei ota kantaa lastensuojelun sosiaalityön suurimpaan kysymykseen- eli siihen, kuinka monta lasta sosiaalityöntekijää kohtaan olisi suositeltava määrä. Laatusuosituksessa asia kuitataan toteamalla, että yhtä sosiaalityöntekijää kohtaan asiakkaana olevia lapsia on liian paljon ja työ koetaan kuormittavana. Puhutaan itsestäänselvyydestä. Samaan aikaan kunnissa kipuillaan sen tosiasian kanssa, että kunnan lastensuojelutyöhön on hankalaa saada muodollisen pätevyyden omaavia työntekijöitä. Yhteiskunta on tehnyt lastensuojelutyötä tekevistä leimaantuneita, empatia kyvyttömiä vallan käyttäjiä,  työmäärästä ja työn kuormittavuudesta puhutaan avoimesti sitä surkutellen ja korostetaan niiden kuntien ”huonommuutta”, joissa sosiaalityöntekijän viroissa ei ole ainoatakaan muodollisen pätevyyden täyttävää sosiaalityöntekijää. Annetaan kuva, että lastensuojelutyö  johtaa ennemmin tai myöhemmin tekijänsä työuupumukseen tai pahimmassa tapauksessa työkyvyn menettämiseen.

Onneksi on poikkeuksena myös kuntia, joissa rakenteet ja puitteet lastensuojelutyötä tekevillä ovat kunnossa, työntekijäresurssi on kohtuullinen ja työntekijät osallistuvat aktiivisesti  työhön liittyvään kehittämistyöhön. Työkaverin, työyhteisön ja organisaation tuki lisää työn mielekkyyttä ja ylläpitää työmotivaatiota siitäkin huolimatta, että arkityö on kaaoottista, vaativaa ja työtä on paljon.  

Lastensuojelun laatusuositus korostaa asiakkaiden ihmisarvoa, perusoikeuksia, lapsen etua ja vuorovaikutusta. Asioita, joita sosiaalityöntekijän yliopistotutkinnon suorittanut ja lastensuojelutyötä ammatikseen tekevä tietää jo lähtökohtaisesti.  Lastensuojelutyötä tekevän, virkavelvollisuutensa ja vastuunsa tunnustavan työntekijän on hankala kuvitella tekevänsä työtä ilman normaalia vuorovaikutusta lapsen, hänen perheensä sekä sidosryhmien kanssa. Lastensuojelutyö on vaativaa työskentelyä, jossa yksittäinen työntekijä pohtii  ja puntaroi tekemänsä työn sisältöä itse ja oman työyhteisönsä kanssa jatkuvasti arvioiden myös työn laatua, sisältöä ja vaikuttavuutta. Aktiivinen työyhteisö kerää säännöllisesti tietoa päättäjille vaikuttaakseen työolosuhteisiin, työn organisoitumiseen työyhteisön sisällä sekä yhteistyöhön muiden toimijoiden kanssa tiedostaen myös sen, että lastensuojelu,  lasten ja heidän perheidensä hyvinvointi ei ole ainoastaan lastensuojelun työntekijöiden vastuulla.

Lastensuojelutyössä kohdataan erilaisia ihmisiä. Jokaisella on omanlaiset haasteensa. Lastensuojelutyön mielekkyys syntyy siitä, että jokaisella asiakkaalla on oma tarinansa eikä asiakasta ja hänen perhettään tai muuta lähipiiriään voi asettaan samanlaiseen muottiin. Lastensuojelussa kohdataan ihminen ihmisenä. Lastensuojelutyöntekijä antaa jokaiseen asiakasasiaan palan omasta persoonastaan päästämättä asiakasta kuitenkaan liian lähelle itseään. Se on ammatillisuutta- olla läsnä, olla vuorovaikutuksessa  ja kuunnella.

Lastensuojelutyö on vastuuta, velvollisuuksia, eettistä harkintaa ja vastavuoroisuutta- aitoa kohtaamista ja läsnäoloa huolimatta arkityön paineista, jatkuvasta kiireestä ja niistä odotuksista, joita yksittäiseen lastensuojelun työntekijään kohdistuu.