Pitää olla vahva saadakseen apua

Näin otsikoi eräs tutkimusryhmä, joka raportoi tavallisten suomalaisten avunsaantimahdollisuuksista. Palvelujärjestelmässämme on kuoppia, jotka ovat muodikkaiden ”haasteiden” sijaan silkkoja ongelmia. Moni sosiaali- tai terveyspalvelu vaatii etsijältään kohtuuttomia ponnistuksia. Jos esimerkiksi sairastut toimintakykyä lamaavaan masennukseen, sinun pitää kuitenkin jaksaa ja osata sukkuloida  monimutkaisessa palvelujärjestelmässä ja osata lausua oikeat sanat oikeaan puhelinaikaan. Lähiverkostokin saattaa  antaa paradoksaalisen neuvon ”ota itseäsi niskasta kiinni”. Itse asiassa sitä prosessi vaatikin, jotta pääsisit edes avun lähettyville.

Muistelen nähneeni myös tutkimuksen, joka paljasti toimeentulotuen varassa eläviltä edellytettävän nuhteettomampaa elämää kuin muilta. No, toisaalta niinhän köyhälle käykin.  Voit mennä vain sinne, minne jalkaisin kykenet, eli et välttämättä edes läheistesi luo. Et voi harrastaa mitään, etkä edes syödä riittävästi tai ainakaan ravitsevasti. Kaikkien vaikeinta on, jos satut asumaan isossa kaupungissa, missä mikään ei ole ilmaista.  

Kauan sitten eräässä työpaikassani ryhdyttiin kehittämään tosissaan työkäytäntöjä. Sellaisia, jotka toimisivat paremmin ns. moniongelmaisten perheiden kohdalla. Tuolloin havaittiin, että suurin puute oli lääkärivastaanottoperiaatteella toimiva mentaliteetti, vaikka kyseessä oli sosiaalipalvelu. Sielläkin piti olla hyvin vahva, valveutunut ja  motivoitunut, että löysi ja pääsi autetuksi. Nyt tuo samainen lääkärivastaanottoperiaate on siirtynyt kaikkiin tuntemiini palveluihin. Jopa liike-elämäänkin, ellei mukaan lasketa jäätelöautoa. Se tulee kotinurkalle ja sieltä saa yksinkertaisesti sanomalla haluamansa. Palvelut ovat menneet yhä kauemmaksi heikon, taakoitetun tai vähävaraisen ihmisen ulottuvilta.  

 

Helky Koskela

sosiaalityön yliopistonopettaja

Kokkolan yliopistokeskus Chydenius